Eräänä päivänä tänä vuonna sain soiton eräältä Uudenmaan prikaatissa olevalta varusmieheltä. Kävi ilmi, että hän työskenteli prikaatin perinnekunnan ”Fanbäraren”-lehden varusmiestoimittajana. Hän halusi keskustella kanssani sijoittamisesta varusmiesaikana.

Tästä samasta aiheesta tehtiin myös juttu Taloussanomiin 10.10.2020. Jutussa toimittaja ansiokkaasti painotti, että valtio kustantaa asumisen ja ruuat sekä paljon muutakin varusmiesaikana. Toki tämän ulkopuolellakin on elämää, joka vaikuttaa varusmiehen taloudelliseen tilanteeseen merkittävästi.

Taloussanomien jutun kommenttikenttä oli vähän sellainen, kuin olisit sohaissut ampparipesää, siinä surisi oikein urakalla. Osa kommentoijista olivat jopa valmiita pienentämään varusmiesten päivärahan jos siitä jää jotain ylimääräistä. Kovinkaan suurta ymmärrystä tuo juttu ei saanut ainakaan siinä. Pääviestit, eli älä nosta kulutustasi vaikka tulot nousevat ja aloita sijoittamaan vaikka kuinka pienestä meni useimmilta ihan ohi.

Koen mielenkiintoisena sen, että henkilön omat kulutuspäätökset ovat kokonaan hyväksyttäviä, kunhan henkilö ei lähde sijoittamaan. Henkilö, joka onnistuu säästämään päivärahasta jotain ei ilmeisesti elää elämää, eikä koe asioita. Onko siis niin, että asioiden kokeminen edellyttää massiivista rahantuhlausta? Vanha vastakkainasettelu ei ole poistunut mihinkään, tosin jonkun päivälehden kommenttikenttä ei välttämättä edusta valtaväestön mielipiteitä, tämä on aina hyvä muistaa.

Tupakka-askin ostaminen on suotavampaa kuin saman summan sijoittaminen. Munkki ja kahvi, sekä pitsa myös ovat paljon hyväksytyimpiä kohteita sijoittaa rahojaan, ilmeisesti.

Millainen siis oli minun oma taloudellinen tilanteeni, kun minusta tuli varusmies kesällä 1997? No, säästöjä oli jonkun verran, ehkä 5.000mk (=n 840€), ja se johtui siitä, että sain tehdä pari kuukautta kesätyötä ennen palveluksen alkamista. Asuin kotona, oli auto ja kännykkä. Bensat, autovakuutuksen ja kännykkälaskut maksoin itse. Vanhemmat eivät lievästi sanottuna olleet erityisen vaikuttuneita tuosta autonhankinnastani…

Kuten arvata saattaa, en käyttänyt sitä autoa kovinkaan paljon, eikä kännykällä ainakaan soitettu kovin pitkiä puheluita. Soittaminen oli siihen aikaan kallista, hinta oli 1mk/min (=n. 17c/min), tekstiviestit saman verran. Vastaaminen taisi sentään olla ilmaista, vaikka tästä en enää ole ihan varma.

Viikonloppulomien aikana söin toki ilmaiseksi kotona, mutta muuten rahoitin omat kulut itse. Vaikka asuin silloin Tammisaaressa, missä prikaati sijaitsee, en käynyt kotona iltavapailla. Kapakassa taisin käydä vain yhden kerran keskiviikkoiltana, silloin oli kuusi tuntia vapaata aikaa. Viikonloppujen aikana kävin ehkä joitakin kertoja.

Osa jengistä tilasivat pitsaa varuskunnan portille iltaisin, tätä en tainnut tehdä kuin ehkä pari kertaa. Päiväraha oli 19mk ja se nousi 19,50 markkaan 240 päivän jälkeen. Itse suoritin varusmiespalvelukseni 330 päivässä aliupseerina.

Päivärahat maksettiin käteisellä ja oli todella kivaa jonottaa jaoston upseerille. Oli juhlallista ottaa rahat vastaan, piti olla säntillinen ja pyytää päivärahat oikealla tavalla, muuten joutui jonon hännille… Muistaakseni päivärahat maksettiin kahden viikon välein. Lisäksi saimme tietyn määrän bussi- ja junalippuja, mutta niitä en tarvinnut lainkaan koska asuin paikkakunnalla.

Osa varusmiehistä eivät viihtyneet prikaatilla erityisen hyvin ja kun heillä oli viikonloppupäivystysvuoro yrittivät he vaihtaa nämä muiden kanssa. Kuulin jostain, että siitä voisi pyytää rahaa. Vaihdoinkin kaksi tai kolme viikonloppua rahaan, taisin pyytää 500mk siitä hyvästä ja ilomielin nämä henkilöt sen maksoivat. 500mk oli minulle valtava raha siihen aikaan. Muistan, että parhaimmillaan eräänä perjantaina minulla oli peräti 1000mk lompakossani. Muistan tunteneeni itseäni rikkaaksi silloin.

Varusmiesaikana onnistuin säästämään jonkin verran, ehkä 1500mk yhteensä. Tämä oli minusta hyvä summa, ottaen huomioon, että kuukausiraha oli noin 570mk. Paras kaverini onnistui säästämään melkein kaiken, hän ei tainnut kertaakaan käydä Sotkussa. Hän on edelleen erittäin tarkka rahoistaan ja on vaurastunut huomattavasti, vaikka nauttii täysillä elämästään.

Itse tuhlasin jonkun verran nimenomaan Sotkuun, mutta eräänä iltana jouduin Sotku-nakkiin. Tämä tarkoitti ”vapaaehtoinen” palvelus Sotkun keittiössä. Joka ilta siinä oli joitakin varusmiehiä auttamassa. Palkaksi saatiin syödä niin paljon munkkeja kuin haluttiin. Näin teinkin ja sen jälkeen Berliinimunkki ei ole enää maistunut…. Ei Smurffijuomakaan…. On tämäkin tapa säästää, kun munkki ei enää maistu.

Varusmiesajan jälkeen muutin kotoa vuokralle ja silloin raha oli todella tiukassa. Yhtäkkiä kaikki tavallisen elämän kulut kaatuivat omaan niskaan ja siitä piti sitten selvitä, säästöjä ei enää siinä vaiheessa ollut lainkaan. Auto hajosi nimittäin monta kertaa ja korjauskulut olivat mittavat käytettävissä olleeseen rahaan verrattuna.

Opiskelijalounas oli edullinen, taisi maksaa 3-4mk, ja se pelasti kyllä oman talouteni. Autokuluihin meni valtavan osan budjetista ja surkeimpana kuukautena jouduin pärjäämään 250 markalla (n 40€) pakollisten menojen jälkeen. Tämän piti siis riittää koko kuukauden ruokiin ja hygieniaan. Siitäkin selvittiin, äiti antoi pari kertaa ruokakassillisen verran ruokaa tuon ensimmäisen vuoden aikana. Pääosin budjettini pakollisten kulujen jälkeen oli noin 600mk, ja sillä pärjäsin oikein mainiosti.

Tietokonetta minulla ei ollut, sähköpostit ja kotityöt kirjoitettiin tietokoneluokassa. Oppikirjat lainattiin kirjastosta ja harrastuksiin kuului pääosin lenkkeily. Elämä oli melko huoletonta, vaikka raha oli tiukassa.

Aloitin samalla myös seurustelemisen tulevan vaimoni kanssa. Hän asui 30km päästä. Koska bensarahaa noin pitkille matkoille ei ollut, piti mennä polkupyörällä vierailemaan. 60km edes takaisin varsin mäkistä tietä kaiken kukkuraksi. Toisinaan oli asiaa Hankoon, siihenkin pyöräilin yhteensä 70km edestakaisin monta kertaa. Nykyään olen sen verran laiska että maitokauppaankin pitää mennä autolla vaikka se on reilun kilometrin päästä…

Varusmiesajan ja ensimmäisen opiskeluvuoden opit olivat elämälleni ratkaisevan tärkeitä. Opin pitämään rahoistani huolta ja harkitsemaan mihin rahani laitan. En ole siis pihi, vaan pyrin mahdollisimman usein tekemään harkittuja päätöksiä. Näin jälkikäteen ajateltuna ihmettelen kuitenkin, miten ihan oikeasti selvisin taloudellisesti, kun en edes opintolainaa koskaan ottanut.

Kesällä 2000 olin Aktia pankissa kesätöissä ja palkkaa oli ruhtinaalliset 5.000 mk/kk. Tämä oli noin 2-3.000mk vähemmän kuin kavereillani, vertailun vuoksi. Vuokra juoksi kesänkin aikana, ja itse asiassa, kun olimme muuttaneet vaimon kanssa yhteen Turkuun, piti hankkia toinenkin vuokrakämppä kesäksi koska kesätyö ei ollut Turussa edes. Kesällä leivottiin leipää ja myytiin kesätorilla, lisäansioita hankin myös poimimalla mustikoita.

Tuon kesän aikana tein ensimmäiset sijoitukseni. 15.6.2000 ostin Aktia Media B rahastoa 300 markalla (50,46€), 18.8.2000 ostin Aktia Euro B rahastoja 200 markalla (33,64€), ja pian tämän jälkeen 28.8.2000 Aktia Global B rahastoa 300 markalla. Yhteensä sijoitin kolmen kuukauden ansioistani 800mk. Vaikka IT kupla iski välittömästi tämän jälkeen olin myyty. Sijoittamisesta tuli elämäntarkoitukseni, harrastukseni ja työni. Siitä se vaurastumisen polku alkoi.

Svenne Holmström

Kirjoittaja toimii yrittäjänä, sijoitusvalmentajana sekä Suomen Osakesäästäjien koulutusvastaavana, eikä ole koskaan nähnyt sijoittaminen ja kuluttaminen vastakkaisina asioina.

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *